Kestävää rakentamisen toteuttamista ohjataan uusilla ja yhä tiukemmilla säädöksillä. Niitä tarvitaan, mutta uhkana on näkökulman kaventuminen. Meidän tulee nykyistä syvällisemmin sekä kysyä kestävän rakentamisen arvopohjaa että arvioida kestävän rakentamisen suhdetta oman aikamme kulttuuriseen tilanteeseen. Kestävän rakentamisen perinteisiä näkökulmia on kaksi; luonnonmukaista elämäntapaa korostava syväekologia sekä teknologian roolia korostava ekologinen modernismi.
Syväekologiassa luonnolla on itseisarvo. Ihmisellä on erityinen vastuu luonnon tilasta ja tavoitteena on ympäristöongelmien ennaltaehkäiseminen. Syväekologiseen ajatteluun kuuluu myös sitoutuminen ekologiseen elämäntapaan. Lisäksi siihen liittyy ideologinen tavoite globaalissa mittakaavassa suoritettavasta talous- ja tuotantojärjestelmien uudistamisesta. Tavoitteena on maapallon mittakaavassa tehtävä luonnonresurssien ja hyvinvoinnin nykyistä tasapuolisempi uusjako.
Ekologisessa modernismissa luonto hahmotetaan ensisijaisesti raaka-aineen lähteeksi, jonka arvo määräytyy siitä saatavan hyödyn perusteella. Ekologinen modernismi suhtautuu kestävään rakentamiseen mekanistisesti, eikä se edellytä mitään perustavaa muutosta arvoihin, asenteisiin tai elämäntapoihin.
Ekologiselle modernisaatiolle on tyypillistä luottamus siihen, että kehittyvän teknologian avulla pystytään ratkaisemaan ympäristöongelmat. Lisäksi se pitää sisällään ajatuksen jatkuvasta tuotannon ja talouden kasvusta hyvinvoinnin turvaamiseksi. Kasvun avulla on mahdollista ratkaista myös globaaliin epätasa-arvoon liittyvät ongelmat.
Kumpikin lähestymistapa on sellaisenaan ongelmallinen. Syväekologian edellyttämä ”paluu luontoon” ei ole realistinen vaihtoehto. Se edellyttäisi mittasuhteiltaan valtavaa väestömäärän vähentämistä ja rakenteellista muutosta yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Myös ekologinen modernismi on vaikeuksissa. Siihen liittyvä jatkuva taloudellisen kasvun tavoite on maapallon luonnonvarojen ehtyessä ja ekologisen kantokyvyn ylittyessä osoittautunut mahdottomaksi. Usko kehittyvän teknologian mahdollisuuksiin ratkaista aikamme ongelmia on myös hiipunut.
Tarjolla on kolmas lähtökohta kestävälle rakentamiselle – ekohumanismi – jossa myönnetään, ettei teknologian avulla voida yksin ratkaista ekologista haastetta. Tarvitaan sekä henkilökohtainen elämäntapojen ja kulutustottumusten että yhteiskunnan tuotanto- ja talousmekanismien muutos. Ekohumanismi pyrkii yhdistämään syväekologiseen ajatteluun liittyvän elämäntavan merkityksen ekologiseen modernismiin liittyvään teknistaloudellisen realismiin. Tämän syntetisoivan lähestymistavan ohella ekohumanismi huomioi inhimillisen elämän erityispiirteet.
Tällä hetkellä kestävää rakentamista toteutetaan korostuneen teknistaloudellisesta näkökulmasta, jolle sosiaalinen ja kulttuurinen ulottuvuus ovat alisteisia. Ekohumanismi asettaa kestävän rakentamisen ulottuvuudet toiseen järjestykseen. Siinä rakentamisen teknologiaa hyödynnetään taloudellisesti kestävällä tavalla sosiaalisesti tasa-arvoisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi. Kulttuurinen kestävyys asettuu ylimmälle hierarkiatasolle sukupolvet ylittävän ja kaikkea inhimillistä toimintaa käsittävän merkityksensä takia.
Viime vuosina esille nostettuja rakentamisen haasteita, kuten energiansäästöä, kaupungistumista tai esimerkiksi demografisia muutoksia, olisi tarkasteltava tästä kokonaisvaltaisesta kulttuurisesta näkökulmasta käsin. Energiatalouden parantaminen teknisten ratkaisujen avulla ei riitä. Sen ohella on luotava edellytyksiä ekologisesti säästeliään elämäntavan toteuttamiseen.
Kaupungistuminen on toteutettava asukkaiden asumistoiveita vastaavia kaupunkiasumisen uusia ratkaisumalleja kehittämällä. Monimuotoistuvien elämäntapojen ja -tyylien sekä perhemuotojen muutosten huomioiminen edellyttää uudenlaisia muuntojoustavia tilaratkaisuja ja vaihteleviin tilanteisiin mukautuvia toteuttamisen strategioita.
Kestävässä rakentamisessa ei ole kyse vain ekologiasta, vaan aivan yhtä tärkeästi ihmisestä. Siihen kuuluu ymmärrys rakennuskulttuurin historiallisuudesta. Kulttuuristen muutosten huomioiminen ei tarkoita kollektiivisen historian unohtamista. Se tarkoittaa rakennetun ympäristön ominaisuuksien monipuolistumista, käyttäjien erilaisuuden huomioimista ja kulttuurista rikkautta. Siten tulevaisuuden kestävällä rakennetulla ympäristöllä on mahdollisuus puhutella käyttäjäänsä polyfonisella äänellä.
Markku Hedman
ROTI 2019 Arkkitehtuuri, suunnittelu, muotoilu ja taide -paneelin pj
Yliasiamies, Rakennustietosäätiö RTS sr
ROTI 2019 kokoaa yhteen yli 100 asiantuntijan näkemykset Suomen rakennetun omaisuuden tilasta ja sen kehitystarpeista.
Seuraa meitä verkossa!
www.roti.fi/blogit
www.twitter.com/ROTI2019
www.facebook.com/ROTI2019
www.roti.fi
