Teema ei ole valittu tai teema on poistettu.
Teksti: Jaana Ahti-Virtanen Kuvat: Mikael Lindén
Helsingin yliopiston rahastojen vuodesta 2005 omistaman Kansalliskirjaston päärakennuksessa ja sen kylkeen hieman myöhemmin lisätyssä pyöreässä Rotundassa on yhteensä noin 8200 bruttoneliötä, huoneistoalaa on 4800 neliötä.
Kirjaston peruskorjauksessa vuosina 2013–2015 parannettiin tilojen toimivuutta ja esteettömyyttä sekä uusittiin talotekniikkaa. Rakenteiden, kalusteiden ja pintojen konservointiin tarvittiin paitsi poikkeuksellista käsityötaitoa myös yksityiskohtiin ulottuva taustaselvitys rakennuksen eri vaiheista.
Arkkitehtitoimisto Okulus Oy:n Kati Winterhalter ja Mikko Bonsdorff tekivät Kansalliskirjaston julkisivujen rakennushistoriaselvityksen vuonna 2010 ja koko rakennuksen rakennushistoriaselvityksen vuonna 2011. Arkkitehti Pauno Narjus LPR-arkkitehdeistä toimi korjaushankkeen pää- ja arkkitehtisuunnittelijana. Winterhalterista tuli hankkeen konservointikoordinaattori, kun työt käynnistyivät.
–Toimin rakennushistorian asiantuntijana ja suuntasin konservointiurakoiden painopisteet ja resurssit järkevästi yhteistyössä LPR:n arkkitehdin Tiitta Itkosen sekä Museoviraston entisen ylikonservaattorin Pentti Pietarilan ja nykyisen ylikonservaattorin Ulla Setälän kanssa, Winterhalter kertoo.
Engelin työ, Sjöströmkin näkyy
Kansalliskirjaston rakennutti Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1837, ja valmista oli 1840. Arkkitehti Engel kuoli samana vuonna, ja työn valvoi loppuun yliopiston arkkitehti Jean Wik.
Rakennusaikainen kosteus ei ole uusi ongelma; Kansalliskirjaston päärakennuksen kellariin rakennettiin vuonna 1843 neljä uunia lämmittämään rakennusta, ja kuivumista ja tilojen käyttöönottoa odotettiin vuoteen 1845 saakka. Rakennus on perustettu osin kalliolle, jonka urissa juoksevat hulevedet ovat olleet ongelma kautta vuosien. Siksi tämän viimeisimmän peruskorjauksen yhteydessä kellariin tehtiin kaksi pumppaamoa.
Engelin kirjastosuunnitelmissa on keskeistä kolme suurta salia ja seiniä kiertävät kiinteät kirjahyllyt. Winterhalter kuvaa kokonaisuutta eurooppalaisen ja venäläisen kirjastorakentamisen aikalaisratkaisuksi.
Kirjaston kolmen suuren salin holvauksia Winterhalter luonnehtii rakenteellisesti rohkeiksi. Niissä ei ollut alun perin tukirakenteita, ja ne sitten painuivatkin. Vuonna 1879 alkaneissa korjauksissa arkkitehti Frans Sjöström asennutti vetotangot tukemaan holveja ja takorautapannan keskisalin kupolin ulkopuolelle. Samalla uusittiin lattiarakenteita, kellariin rakennettiin tiiliholvauksia ja niiden päälle asvalttimassalattia. Kattopinnat koristemaalattiin ja kahdeksaan seinäpintaan tehtiin liimamaalimaalaukset.
–Katon varhaisempi maalattu asu tunnetaan huonosti. Salien pylvässävyt ovat ilmeisesti toistuneet katoissa: sinistä kupolisalissa, keltaista pohjoissalissa ja vihreää eteläsalissa. Nykyinen sisäväritys on Sjöströmin empirehenkistä tulkintaa. Kupolisalissa on vahva 1880-luvun henki punataustaisine lintuaiheineen, Kati Winterhalter toteaa.
Sjöström sulki remontissaan saleja yhdistäneet päätyaukot. Uusimmassa remontissa päätyaukot avattiin, mikä saa salin keskiakselin korostumaan alkuperäisen ilmeen lailla.
–Autenttiseen ilmeeseen ei silti päästy, koska aukkoihin oli sijoitettava palo-ovet ja niihin liittyvä automatiikka ja opasteet, Winterhalter sanoo.
1890-luvun lopussa rakennukseen saatiin sähkövalaistusta, ja 1907 kirjaston kylkeen valmistui arkkitehti Gustav Nyströmin suunnittelema pyöreä Rotunda uudeksi kirjavarastoksi.
Arkkitehti Aarne Ervin johdolla kirjastoa remontoitiin1950-luvulla, ja vuosina 1977–1985 remontista vastasi arkkitehti Olof Hansson. Hansson toi taloon koneellisen ilmanvaihdon.
Erikoismateriaalit, erikoisosaamista
Kirjaston julkisivussa oli moneen kertaan maalattu kalkkirappaus. Kansalliskirjaston julkisivusta tehtiin kaksi tutkimusta kunnostusta varten.
–Laastitutkija Thorborg von Konowin kanssa mietimme julkisivun kunnostuksen teknistä ratkaisua, jolla pinta säilytetään mahdollisimman ennallaan, Winterhalter kertoo.
Kalkkilaastiksi räätälöitiin vähäsementtinen kuivalaasti, ja kalkkimestari Matti Liehunen sekoitti maalin kuivasammutetusta kalkista.
Väriä varten tehtiin maalipinnoista mikroskooppitutkimuksia. Rakennus on tunnettu empiren kelta-valkoisesta asustaan, mutta pinta on joskus ollut beigen ja hiekkakivenkin värinen. 1950-luvulla väri oli voimakkaan keltainen.
–Otimme seinän väriksi vaaleankeltaisen ja palkistosta tehtiin kokovalkoinen, mikä on arkkitehtonisesti perusteltua ja väritutkimuksen perusteella todennäköinen varhaisin väriasu.
Pohjoisen julkisivun rappaukset olivat hyvässä kunnossa, vain vähäistä korjaamista tarvittiin, ja siksi sinne jäi värireservaatteja. Ikkunat kunnostettiin pari vuotta sitten. Siellä täällä näkyy vielä vanhaa, pinnaltaan hieman aaltoilevaa vedettyä lasia: lasimassa on vedetty sulatusuunista leveänä nauhana valssiin ja leikattu jäähdytyksen jälkeen ruuduiksi.
Pyöröovella mukavuutta
Eteisen maalaus toteutettiin 1880-luvun eli Sjöströmin värimaailman mukaan. Myös eteisen neljä pylvästä ovat Sjöströmin peruja.
–Maalaus ei ollut konservointia vaan rekonstruktiota tehtyjen selvitysten pohjalta. Koristemaalarit kilpailutettiin, ja heiltä pyydettiin paitsi hinta myös tulkinta väreistä. Saimme neljä hyvin erilaista tulkintaa, ja koristemaalaamo Okran Tuija Salin ja Immi Vaartio valittiin työhön.
Eteisaulaan tuotiin LPR-arkkitehtien suunnittelemat kalusteet tummasta puusta sekä pyöröovi koneellisen ilmanvaihdon vuoksi ja vahtimestarien iloksi. Aiemmin tilalla ollut tuulikaappi isoine ovineen ei pitänyt kylmää ulkona.
Eteisen suuri muutos oli asiakkaiden naulakkotilojen ja wc:n vieminen eteläsalin alle ryömintätilaan. Aiemmin reilun metrin korkeaa tilaa syvennettiin leikkaamalla kiveä pois kahden metrin syvyydeltä ilman räjähdyksiä.
Tukea ja tilaa tekniikalle
Kirjaston kolmessa samantyyppisessä salissa käytiin läpi kattopinnat, kirjahyllyt, palkistot ja kapiteelit, pylväiden kipsimarmori ja jalopuiset kaiteet. Pohjoissali tunnetaan myös tutkijasalina, eteläsali on lukusali, ja keskellä on kupolisali. Kaikissa on permanto sekä keski- ja ylälehteri.
Kattopintoihin tehtiin halkeamakorjaukset. Vuonna 1880 pinnat oli ylirapattu ilman halkeamien täyttöä, joten pinnan hiushalkeamaverkoston takaa paljastui suurempia halkeamia. Pohjoissalista löytyi paikkakorjaus, jossa likaisen pinnan päälle oli maalattu lateksilla, ja sen päälle oli lyijykynällä piirretty hiushalkeamaverkosto. Halkeamat täytettiin ja holvit yläpuolella kuitulaastitettiin. Kupolisaliin tehtiin hiilikuituvahvisteita, jotta rakenteet kestävät jatkossa paremmin tärinää. Kupolin ulkopuolelle asennettiin Sjöströmin takorautapannan yläpuolelle uusi tukipanta hiilikuidusta. Kattojen valtavasta konservointiurakasta vastasi kuustie&sorri oy.
Ilmanvaihtojärjestelmä pysyi entisenlaisena, mutta sähkölle tehtiin paljon uusia reittejä koteloituna kirjahyllyjen päälle ja päätysalien lattian alle. Asvalttilattia poistettiin ja tilalle asennettiin tammilankut, joiden alle jäi tila uudelle talotekniikalle.
Kipsinen marmori ja lian puolitus
Kirjahyllyä on kaikkiaan 600 metriä, ja siinä oli paljon vaurioita. Virolainen huonekalukonservoija Vanalinna Ehitus korjasi hyllyjen rakenteita ja Wooden Oy kunnosti verstaallaan 1770 hyllylevyn mahonkisen etureunan.
Suurimmalle osalle kirjaston käyttäjistä on yllätys, että salien marmoripylväät eivät ole marmoria. Pylväiden kantavana rakenteena on puupylväs, sen ympärillä lautatavaraa ja päällä kipsimarmoria, joka on valmistettu eläinperäisestä liimasta, kipsistä ja pigmentistä.
Pinta puhdistettiin marseille-saippuan, tärpätin ja vesitipan sekoituksella. Konservointityöstä vastasi OSK Rotunda.
–Kätevää ja kaunista, halvoista raakaaineista saadaan oikean marmorin näköistä. Materiaali on kevyt ja sen väri täysin säädettävissä, Winterhalter sanoo.
Portaiden ja lehtereiden jalopuiset kaiteet on pintakäsitelty eläinperäisellä sellakkahartsilla. Hygroskooppisen sellakan kosteus seuraa ilman kosteutta, eikä suojaavaa pintaa haluttu tuhota. Kaiteiden pinnassa oli vahajäämiä ja likaa. Kun niitä poistetaan perusteellisesti, on sellakka vaarassa lähteä. Puhdistuksessa periaatteena olikin lian puolittaminen. Konservoinnista vastasivat OSK
Kollaasi ja konservaattori Kimmo Oksanen.
Kirjaston peruskorjauksen yhteydessä tehdyistä restauroinneista on tehty dokumentointiraportti tulevia korjaajasukupolvia varten.
–Kansalliskirjasto on yhteistä kansallista omaisuutta. Salien rauhan kokeminen ja tiedon syvyyteen ja historiaan uppoaminen pitää voida säilyttää tuleville kokijoille ja tutkijoille, Kati Winterhalter sanoo.
